2.11.2012

suomalainen tappajakansa


Suomessa tilastoidaan vuosittain reilut satakunta murhaa, tappoa ja surmaa. Veriteon yritykset kieppuvat 300:n hujakoilla. Suhteessa väkilukuun määrä edustaa läntisen Euroopan huippua. Aseenvarressa meillä tyypillisesti huhkii nuori mies, usein työtön. Jengiläiset ja ammattirikolliset kähmivät nimiinsä verrattain vähäisen siivun henkirikosista.

Kenellekään ei liene yllätys, että uhri on lähes aina tekijän tuttava, “ystävä”, naapuri, sukulainen tai puoliso. Tyypillinen veriteko on pikaistuksissa sohittu tappo. Perusluonteeltaan juro mies patoaa ahdistustaan, kunnes ryypätessä terästäytyy laittaamaan pisteen pitkään jatkuneelle vastakarvaan silittämiselle. Taustalla velloo usein kaveriporukan kiista vanhasta velasta tai niinkin vähäpätöinen asia, kuin riita viinapullon katoamisesta. Perheen sisäiseen veritekoon saattaa johtaa pitkään jatkunut nalkutus tai erimielisyydet “hyvästä elämästä”. Alkoholin ryydittämät mielet ajautuvat törmäyskurssille ja väärinymmärretty verbaliikka eskaloituu käsirysyn kautta turmioon. Myös vanhat kaunat, kuten perinnönjaossa koettu epäoikeudenmukaisuus tai rajariita, saattaa humalaisen aivoituksissa puhjeta kukkaan “elämää suurempana kysymyksenä”.

Laukaisevana tekijänä järjettömyyteen usein näyttäytyykin äkillinen tunne tai muisto pitkään jatkuneesta väheksynnästä, arvottomuudesta tai polkemisesta. Teko on hyökkäys vinksahtanutta vuorovaikutussuhteen dynamiikkaa taikka todellista tai kuviteltua henkisestä väkivaltaa vastaan. Asia ratkaistaan tässä ja nyt.

Suomalaiset suosivat teräaseita, eli tyypillisimmin puukkoja sekä erilaisia talousveitsiä. Hengen toiselta riistää vaivatta myös lyömällä tai kuristamalla. Näissä tapauksissa tekoa ryyditetään millä tahansa käteen sattuneella esineellä ja käytännössä vain mielikuvitus rajaa veriteossa käytettyjen aseiden piiriä. Mainittakoon esimerkkeinä nahkavyö ja jalkalamppu. Myös haulikko on lunastanut kiistattoman paikkansa suomalaisten surma-aseiden aatelistossa. Myrkkyyn tai pommiin turvaudutaan harvoin. Tässä kulkee romantiikan raja!

Riehumaan harvoin lähdetään kunnanrajaa kauemmas. Surmatyöt suoritetaan joko tekijän tai uhrin kotona. Parisuhteen sisäisessä tapossa nämä luonnollisesti ovat yksi ja sama paikka. Myös mökit ja huvilat käyvät kohtalon areenoista. Spesifimmin varuillaan on syytä olla ovensuissa, parvekkeilla ja kuisteilla. Henki on herkässä sangen kliseisesti myös kapakan edessä ja grillikioskin jonossa.

Henkirikokset pakkaantuvat viikonvaihteille. Lauantai on kansallinen tappopäivä, näyttäytyen tilastoissa ylivoimaisesti viikon vaarallisimpana vuorokautena. Hyvin edustettuja ovat myös erilaiset juhlapyhät, jolloin kansalaisilla on riittämiin aikaa rauhoittua riitelemään.

Suomalaisen luotto poliisiin ei vanku hädänkään hetkellä, sillä suuri osa surmatyön tehneistä joko itse ilmoittaa tapahtuneesta tai muutoin odottaa virkavaltaa tekopaikalla. Harva yrittää piilottaa ruumiista tai tekonsa jälkiä. Toisaalta ruumista lähdettäessä kätkemään, suosikkipaikkoina keikkuvat vuodesta toiseen metsät ja lammet. Ruumis joko upotetaan tai kaivetaan maahan. Vain aniharvoin vainajaa ryhdytään polttaamaan saati leikkelemään osiin.