olemme vaurastuneet työnteon, sijoittamisen ja perhepiiriimme osuneiden suotuisten tapahtumakulkujen johdosta. Nyt 32-vuotiaana olenkin tilanteessa, jossa töitä ei enää tarvitse tehdä. Asumme tilavasti sijainniltaan ihanteellisessa asunnossa. Tuotteiden hintoja en tuijota. Matkustan ja harrastan toteuttaen kulloisetkin mielihaluni. Syön, juon ja ajan ainoastaan parasta.Tästä huolimatta toivun parhaillaan minut kuoleman partaalle syösseestä masennuksesta sekä erilaisten päihdeaineiden holtittomasta väärinkäytöstä. Mieheni viihtyy vähenevässä määrin kotona. Hän käy vieraissa, vaikka olen edelleen kansainvälisellä mittapuulla ajatellen kaunis. Kaipaan elämääni ainoastaan vakautta. Sitä löytäisin luultavasti nykyistä tilannettani varmemmin erilaisten tukien varassa kiikkumisesta, yksinkertaisesta arjesta ja normaalista, sopusointuisesta perheympäristöstä. Rahalla ei ole tekemistä onnen kanssa!
Mieheni ajaa yötä yön perään. Käteen jää kuukausittain noin 1700 euroa. Kännää joka toinen viikonloppu rajusti. Joskus useamminkin. Ymmärrän häntä täysin. Ai miksen sitten itse tee töitä? Hoidan kotona 4-vuotiasta vammaista tytärtä sekä 6-vuotiasta poikaani, jolta hiljattain löydettiin päästä kasvain. Helpointa olisi olla välittämättä, mutta valitettavasti itselläni sattuu olemaan sydän. Näiden perhepiiriimme osuneiden epäsuotuisten tapahtumien johdosta omakotitalo laitettiin myyntiin ja nyt asmummekin huokeahintaisessa kolmiossa Myllypurossa. Pyöritän itku silmässä tätä eläintarhaa taistellen kelaa vastaan. Ja voin sanoa, että tässä ”tukien varassa kiikuttaessa” yllättävän harvoin ehtii ajatella onnea konseptina tai life style -kysymyksenä. Joten sinulle, AP, en voi sanoa muuta kuin, että haista vittu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti