turvatalo

kengät sanovat klaps klaps klaps kun hän tanssii taivasalla. kuurot naiset sterilisoitiin. sellaista oli elämä maalla. hidas kuolema, slow death. ei riitä että seuraa ympäröivää, jos ei mieti pukeutumistaan. nyt elämme tätä päivää, kriisipuhelimet päivystävät myös jouluna. pakeneva sieppaustarina, nainen kuvassa kertoi minulle. kopinaa, tällaista puhetta oli jatkua loputtomiin. kuinka siinä tunteet purskahtelivat pintaan. joutunut tahtomattaan niin outoon valoon, tekoihin, kaipaa vain miestä. joka toisi mieleen matalan järven. käsipohjaa niin pitkälle kuin yltää. kouluarvosanat, että ruoka odottaa valmiina, luettelon televisiosarja ihmemies macgyverin jaksoista. kun lapsesta asti puettu vangiksi, haalariasuun, voi vain arvailla. ystäväpalvelun tyttö ehdottaa asteittaista siirtymistä harmittomaan viihteeseen, sellaiseen joka saa hymyilemään. unohda levottomuus. miten olisi spa-hetki kotioloissa, pudistaa päätään, kiljuu. tällaisia tapahtumia palavassa korttitalossa nelihenkisen perheen kuopus pakenee tähän hetkeen, leikkeeseen. johtotähtenä sorrettujen mutta itsenäisesti ajattelevien naisten ääni. vältän katsomasta kohti. voimakasta, umpimähkäistä tunnetta, se nielee kirveen kädestä. jos mikään muu ei pidä paikkaansa, kerro niille, kerro niille tästä parkkihallin katosta, millainen se on ja miten nämä puukengät. tarraa päästäni kiinni, heristelee. ei aiheuttaakseen pahaa. häntä riivaa luonnoton halu.