korvaamaton

on tavallaan tyhmää lähteä vapaaehtoistyöhön pelastamaan koko maailmaa, kuten itse tein pakatessani laukkuni kohti costa rican kilpikonnavyöhykettä. pian sitä pettyy tajutessaan, ettei yhden ihmisen auttamisenhalulla käännetä globaalisti jyllääviä kylmien arvojen tendenssejä.

työ oli rankkaa yöllistä partiointia. usein toimialueeni kattoi kokonaisen sektorin! tarkkailla väsyneenä rantaan kömyäviä otuksia tehden niistä havaintoja espanjankieliseen blankettiin. kerätä munia vatiin ja kanniskella niitä hautomoalueelle.

paikalliset raakalaismaiset terroristit hortoilevat zombeina samaa rantaa, etsien samoja munia, jauhaakseen kellastuneilla hampailla vieläkuoriutumattomat sielut ravinnokseen. ihmisrauniot tomivat näin täysin vailla omaatuntoa, saati käsitystä biodiversiteetin merkityksestä heille itselleen. omaa etua tavoitteleva puusilmäisyys suututtaa niin, ja suruttaa!

mutta toivoakin vielä on! vapaa-ajallani kävelin usein hätkähdyttävän kaunista east shorea mutustellen kookoslihaa. kun kerran huomasin: armottomassa auringonpoltteessa hiekkaan on mahastaan juuttunut merikilpikonnan heiveröinen poikanen. se tuijottaa minua nuupunein silmin. nostan matkalaisen vesirajaan ja pian se virkoaakin, räpylöiden aallokkoon!

yksittäistä luontokappaletta voi kukin henkilökohtaisesti auttaa. sellainen työ, luontokappaleelta toiselle, on niin korvaamatonta, etten ikinä antaisi itselleni anteeksi, mikäli olisin jättänyt tuon viattoman olennon riutumaan, eli lähes varmaan kuolemaan, siihen väli-amerikan paahteiseen iltapäivään.