minä, minä, minä, noita

kuka ostaa auton, pesee, huoltaa, pakkasaamuina kytkee tolppaan, tarkoituksenaan antaa se pääasiassa naapuruston käyttöön. avain rattiin ja ovet levälleen, ottakoon kuka lystää. ajakaa tankki tyhjäksi moottoritien pientareelle, kävelen ukkosessa, etsin. täytän sen kyllä. ennen pitkää kärry jämähtää selittämättä viikoksi vieraaseen talliin. uskotaan edelleen toisiimme, kuten vain bratz-nukke voi naiiviuteen luottaa, kunnes kuulen sen kiertävän baltiaa, aikoo liftaamalla aasian halki. jättänyt duunin, myynyt saamansa lahjat. tunteet seuraa läheisyyttä kuin varjo. onko mielestäsi inhimillistä päästä varjoaan pakoon. maksan vakuutuksia, lainoja loppuun, yksin sitoumusteni kanssa, mietin kuinka selviän, kuinka viihdyt, missä ikinä oletkaan puhjennut uuteen hedelmään, väsäämään myrkkyä. ja ketä voin syyttää paskapuheista arvostuksesta ja ihmisen omistamisen vaarasta. jos kysyt nyt, mitä ajattelen näistä kompromisseihin kykenemättömistä vapaista sieluista, jotka kuvittelevat tietävänsä, miten ihminen on rakennettu; piirrä hiekkaan ympyrä, telkeä se sisään. jos linja rikotaan kerran, sä pystytät sille sähköaidan. rajojen asettaminen on toisen kunnioittamista, se ilmentää arvostuksen määrän. miten saatoin kuvitella mimmin sitoutuvan tulevaisuuteen, kun emme yhdessä luoneet liekaa. luottamus on häviäjän retoriikkaa. ja selvennetään nyt vielä, ettei mikään jää epäselväksi; se ettei sääntöjä ole, ei ole sääntö.